Lapset ja Barbados

Ei se mikään Thaimaa ole, ei myöskään Teneriffa. Sen huomaa jo lähtöselvityksessä, kun lasket epätoivoisesti lapsesi mahdollisia lomakavereita: yksi...puhuu venäjää, toinen...eri sukupuolta, mutta ehkä leikit silti sujuvat, kolmas...ei puhu vielä ollenkaan, mutta voivathan he vaikka heitellä palloa.

Mystisiltä salakäytäviltä oli lentokoneeseen kuitenkin sujahtanut samanikäinen tyttö Barbie-vetolaukkuineen, ja pitkä lentomatka sujui leikiten. Emme kuitenkaan osuneet samaan majapaikkaan hänen emmekä kenenkään muunkaan alle 20-vuotiaan suomalaisen kanssa. Hotellin lastenkerhossa tyttäremme kävi kerran katsomassa englanninkielistä elokuvaa viiden englantilaisen lapsen kanssa. Sipsit ja jäätelö maistuivat hyvin vieraalla kielelläkin.

Eräänä päivänä lastenkerhon ystävällinen tyttö tuli innoissaan kertomaan, että hotelliin oli saapunut venäläinen perhe - ehkä tyttömme saisi heidän pojastaan kaverin. "Eikö Suomessakin puhuta venäjää?" No aika paljon kyllä, mutta ihan kaikki 5-vuotiaat eivät vielä.

Minidiscossa ei ole kielimuureja, ja jo kolmantena iltana tyttäremme haettiin tanssilattialle ihastuttavien englantilaissisarusten pyynnöstä. Siitä alkoi "Abban" voittokulku ja jokailtaiset yhteiskeikat rantaravintolassa illallisjätskien päätteeksi. Uima-altaassakin pärjäsi hienosti hello-princess-yes-no-byeee -valikolla, jonka tyttäremme hetkessä sisäisti. Näin ollen lomamme ylitti tältä osin onnistumisen riman, ja me saimme mahtavan ystäväperheen, jonka tapaamme seuraavan kerran kesällä Suomessa.

Mitä muuta tarjottavaa Barbadoksella on lapsille kuin kielikylpyjä? Ainoa näkemämme leikkipuisto oli vähän niin ja näin, mutta en osaa kuvitella, milloin lapsemme olisi sinne halunnut, vaikka laitteet olisivatkin olleet viimeisen päälle. Hotellin uima-altaassa ei ollut ponnahduslautaa eikä edes liukumäkeä, mutta en muista kuulleeni nurinaa siitäkään.

Lasten Barbados syntyy muusta kuin muovisista vimpaimista. Kun vieressä velloo turkoosia turkoosimpi meri, jonka aallot huuhtovat rantaan simpukoita (VAU!), korallia (VAAU!), merimakkaroita (yäk!), pieniä sileitä kiviä (VAUU!), meriruohoa (hyii!) ja merisiilejä (apuaaa!) - kerran myös chihuahuan kokoisen kuolleen ravun - ei liukumäkeen riittäisikään laskijoita, vaikka sellainen löytyisi.

Kun viisivuotias itse huuhtoutuu rantaan mahalaudallaan, ulottuu hymy korvasta korvaan ja päästää suolavesimaistiaiset suuhun. Ei haittaa.

Kun tenava saa snorkkelin suuhun ja ui pelastusliivit päällä yhdessä merikilpikonnien kanssa, tai sukeltaa vierailulle kalojen värikkääseen maailmaan, on vaikea kuvitella mitään vedenalaista huvipuistoa hauskempaa.

Hiekkatöyräällä on helppo rikkoa pituushyppyennätyksiä, ja paljasjalkajuoksussa pirpana peittoaa vanhempansa - mikä olisikaan mahtavampaa! Kauppareissulta äiti kantaa muovipussillisen uusia kenkiä - lapsi kantaa kauppiaalta lahjaksi saatua käsilaukkua täynnä muilta kauppiailta saamiaan pikkulahjoja. Lapsi ei ole liikkeissä häirikkö vaan kunniavieras.

Barbados on ihana paikka lapsille, vaikka katukuva ei tursua erityisesti lapsille suunniteltuja härveleitä - ja juuri sen takia. Koko maa on kuin lasten rakentama värikkäine taloineen, kovaäänisine lauluineen, iloisine ihmisineen. Kun lapselta itseltään kysytään, kaikkein parasta Barbadoksessa on:

"Aurinko, kaverit ja se, kun voi tanssia koko illan korkokengissä!"

Carlisle Bay/ Brownes Beach

 

Suosikkirantamme oli Brownes Beach aivan Bridgetownin kupeessa. Ensimmäisen kerran löysimme sen päätettyämme palata kaupungista kävellen, kun iltapäivän paahde pakotti tarkistamaan, mitä To the Beach -kyltin takaa avautuisi. Sieltä avautui jotakin kummallista: unelmien hiekkaranta vailla ensimmäistäkään auringonpalvojaa. Sää kyllä oli kohdallaan, mutta päivä taisi olla maanantai.

Palatessamme tiistaina tilanne oli toinen: rantaelämää ei tosin vietetty silloinkaan aurinkotuoleissa vaan urheilun merkeissä. Porukat pelasivat rantakrikettiä, lentopalloa ja sulkapalloa, juoksivat, uivat ja snorklasivat. Aktiivinen meininki seurasi meitä koko matkan hotellille: juoksijaryhmät ohittelivat meitä vähän väliä ja hotellin vieressä oleva ravirata oli täynnä kehää kiertäviä kuntoilijoita. Todellinen tehotiistai, liekö jokaviikkoinen teemapäivä?

Brownes Beachille mahtuu urheilijoiden ohella monta erilaista tyylisuuntaa: beach clubeilla keskitytään auringonottoon ja drinkkeihin, toisaalla suositaan snorklausta ja muita vesiaktiviteetteja. Carlisle Bayllä vesijetit pörräävät sulassa sovussa SUP-lautailijoiden kanssa.

Aurinkovarjot, -tuolit ja laudat ovat maksullisia, ellei hotellisi ole tehnyt sopimusta jonkun rantapalvelujentarjoajan kanssa - meillä oli niin hyvä tuuri. Huonompi diili ei ole myöskään ostaa pullollinen aloe veraa rannalla kiertelevältä kauppiaalta. Samalla saa käytännön havainnekurssin siitä, minkä näköinen se aloe vera olikaan ja millaisena ja miten se päätyy pulloon. Jääkylmänä ja ulkoisesti nautittuna pelasti monta punaisenkirjavaa päivää.

Rantaelämää

Barbadoksella rantoja riittää. Ei siis pelkkää rantaviivaa, vaan toinen toistaan aurinkoisempia olohuoneita ja urheilupyhättöjä turkoosin veden ääressä. Halusitpa lekotella lepotuolissa, kuntoilla, pelailla, uida, surffata, ajella vesiskootterilla, rakentaa hiekkalinnoja tai vain kuljeskella katsellen kaukaisuuteen, ovat puitteet täydelliset.

Hotellimme Savannah sijaitsi Hastingsissa, kävelymatkan päässä pääkaupunki Bridgetownista. Hotellin oma ranta oli pienehkö, mutta istui täydellisesti kiireettömän päivän tarpeisiin. Aurinkotuolit ja -varjot sai hotellin ystävälliseltä henkilökunnalta, juomat rantabaarista tai juoma-automaateista, ja pikkuväelle löytyi hiekkaleluja ja uimapatjoja. Sinnikkäimmät horisonttiin tuijottelijat palkittiin joka iltapäivä, kun hotellin rannassa yöpyvät merikilpikonnat alkoivat palailla päivän reissuiltaan. Jos länsirannikon tuulet yltyivät koviksi, parkkeerasivat päiväristeilijät ja sukellusveneturistit Savannahin tuntumaan, koska siinä aallokko pysyi maltillisena ja snorklaajille voitiin taata varma kohtaaminen kilpikonnien kanssa.

Savannahin pohjoispuolella, reilun puolen kilometrin päässä, on Hiltonin ranta (Needhams point), jossa aallot olivatkin jo toista luokkaa. Aallonmurtajien keskellä riemuttiin hulppeista aalloista, jotka toivat kerran mukanaan komean tuliaisenkin - kuolleen ravun.

Välimaastossa puolestaan, Savannahin ja Hiltonin välissä, oli mahtava pituushyppytöyräs meidän perheemme naisille.

Savannahilta toiseen suuntaan lähtiessä saapuu hienon aallonmurtajan jälkeen ensiksi Amarylliksen rantaan, mutta välipulahduksen jälkeen kannattaa jatkaa matkaa ohi Coconut Courtin. Pienen palmuilla kehystetyn töyrään jälkeen saavut "ihmisten ilmoille" sekä laudoitetulle kävelytielle, joka vie aina Rockley Beachille asti. Sieltä löytyvät rantanauhan parhaat palvelut ja ostosmahdollisuudet.

Eräänä päivänä emme tyytyneet Rockleyn maisemiinkaan vaan jatkoimme kävelymatkaa yhä etelämpään, Worthing ja Dover Beacheille. Upeita paikkoja nekin, ja ehdottomasti 2 BBD:n sijoituksen arvoisia, eli bussillakin pääsee, jos ei halua lomavaatteilleen toistuvaa nousuvesihuuhtelua.

Bajan style - ihminen arvossaan

Maailmassa on monta silmänkantamattomiin kantavaa hiekkarantaa, kirkkaan turkoosia ulappaa, horisonttia, jonka edessä haaveilla. Barbadoksella kaikkein voimakkain lämpöaalto kuohahti kuitenkin paikallisista ihmisistä. Heissä on enemmän sielua kuin hiekassa ja vedessä, enemmän kerrottavaa.

Tai sitten annetaan yhden lauseen kertoa tuhat sanaa.

Barbadoksella suutari on shoe doctor. Siihen kiteytyy mielestäni koko juju: mitä ikinä teet, se on arvokasta. Olet sitten kenkälääkäri, ihmislääkäri, hotellinjohtaja, aloe vera -kauppias - tai turisti. Sinua arvostetaan ja sinun tehtäväsi on arvostaa itseäsi.

Kun oikaiset kamera kaulassa lastaussillan poikki ja työmies lähtee harppomaan perääsi, hän ei kiroa häiritsevää tunkeiluasi ja väärässä paikassa roikkumista, vaan haluaa päästä kuvaan.

Kun kolme pikkutyttöä tanssii illasta toiseen rantabaarin ainoalla lavalla ja pyytää yhä uudelleen Gangnam Stylea, he eivät ole rasittavia tenavia vaan Abba, jolle taputetaan, jota kehutaan aamiaisravintolassa ja jota DJ:kin käy kesken keikan kuvaamassa.

Kun kuulet rantabulevardilla iloista laulua, se ei tule kaiuttimista vaan puistotyöntekijästä, joka tekee työtään laulellen, vaikkei näytä pätkääkään tuhkimolta.

Kun miehesi syö jälkiruokapöydän muoviset koristeet (selvin päin), seuruettanne ei hätistetä ravintolasta lisälaskun kera, vaan tarjoilija tuo tuopillisen maitoa ja vahtii vieressä, että ahmatti juo sen viimeistä pisaraa myöten.

Kun myyntikojun rastapäinen kaveri hyökkää juttusille siitä huolimatta, että yrität tiukasti olla katsomatta kojulle päin, koska et todellakaan aio ostaa mitään...kunhan katselet...eikö täällä ole oikeus vain katsella ilman että ostaa?, hän ei raahaa sinua hihasta ihailemaan valikoimaansa vaan kysyy, mitä pidät kauniista saarestamme, oletko viihtynyt hyvin ja toivottaa ihanaa päivää: ENJOY!

Yksi karmaisevakin muisto jäi:

Kun sössit tallelokeron koodien kanssa ja saat hotellin turvamiehen auttamaan sinut pulasta, silloin ei jutella niitä näitä. Security-mies ei näet ole mikään peruspoke, vaan sivuammatiltaan vähintään presidentin henkivartija - ainakin henkisesti. Voit olla varma, että se on viimeinen kerta, kun sössit.

Eikun kaksi:

Kun seisot Hastingsissa tien varressa ja odotat bussia Speighstowniin, ja jokainen ohi ajava pikkubussi pysähtyy kohdallesi:  

- Bridgetown?
- No, Speighstown.

 ja kaasuttaa pois, niin myös se yksi, joka pysähtyy kohdallesi:

- Bridgetown?
- No, Speighstown.
- Ok, jump in!

vie sinut ja seurueesi Bridgetowniin. Jatkoyhteyden voit etsiä itse.

Saari, joka ei photoshoppausta kaipaa

Kaunis kuin postikortti. Turkoosi kuin meri matkatoimiston esitteessä. Mikä onkaan ihanampaa kuin seikkailla matkailuyritysten sivuilla ja ahmia toinen toistaan ihanampia, valloittavampia, aurinkoisempia, värikkäämpiä kuvia matkakohteista! Kun sitten pistää tuumasta toimeen ja lähtee innoissaan paikan päälle jatkamaan ahmimista, saakin usein lautaselleen käytännön opetuksen kuvakulmilla kikkailusta ja photoshopin ulottuvuuksista.

Melkein mistä tahansa maisemasta kun saa pienellä tuunauksella visuaalisesti vetovoimaisen lomaunelman: hiekkaranta jatkuu loputtomiin (siis siihen asti, kun kuva rajattiin), taivas on kirkkaansininen (no, aika tumma alun perin, mutta kuvankäsittely auttoi) ja hotellin infinity-uima-allas on v-a-l-t-a-v-a (altaan reunalla seikkailevan torakan silmissä ehkä). Todellisuus on sitten toinen, ja vaikka jälkiviisaana löydätkin sata syytä olla tyytyväinen onnistuneeseen valintaasi, kalvaa mieltä pieni harmittava epäilys siitä, että joku sittenkin huiputti.

Sitten ovat ne tunnelmaa virittävät kuvituskuvat, joilla ei yritetäkään myydä yksittäistä kohdetta vaan herätellä lomahimoa yleisemmin. Niiden et edes usko olevan mistään maanpäällisestä paikasta vaan ankaran photoshoppauksen ja rajattoman mielikuvituksen tulosta. Ne kuvat on otettu Barbadoksella.

Joka päivä sataa.

Otsikko on melkein totta. Kahteen viikkoon sujahti sellaisiakin päiviä, joina ei satanut - tai sitten keskityimme juuri silloin johonkin muuhun mielenkiintoiseen. Sade kun saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta, sillä se kesti enimmillään kolme minuuttia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vettä voinut tulla paljonkin, hyvinkin paljon, siis tosi tosi paljon, mutta hyvissä ajoin ennen kuin sade alkoi harmittaa, se loppui kuin seinään.

Barbados on kokemistani lomakohteista ainoa, jossa on satanut lähes joka päivä, ja myös ainoa, jossa jokainen sadekuuro on ollut tervetullut. Mitä eniten toivoisitkaan keskipäivän paahtavassa kuumuudessa, kun hetki sitten hakemasi jääkylmä juoma on lämmennyt ennen ensimmäistä siemausta ja kun pulahdus viilentävässä vedessä tuntuu sietämättömältä suoritukselta aurinkovarjon ulkopuolella? Ehkä ensimmäisellä kerralla hätkähdin, kun koko keho kastui läpimäräksi, mutta kun sen jo tuokiota myöhemmin huomasi taas kuivuneen, tiesi mitä seuraavalla kerralla odotti. Ja sitä seuraavalla. Ja sitä.

Satoiko siis joka päivä vai ei ja tuliko kuuroja yksi vai jopa kaksi, en oikein muista. Mutta sen muistan ja tunnen iholla edelleen, että jokainen pisara oli tarpeen.

Linja-autossa on totisesti tunnelmaa

Kun lomakohde on lähellä Etelä-Amerikkaa, ei ennakkokäsitys paikan liikennekulttuurista ole kaksinen. Barbados tarjosi tähänkin asiaan virkistävän näkökulman: liikennekulttuuri voi olla yhtä aikaa kaoottinen ja kamala kuin myös joustava ja johdonmukainen.

Tutustumisemme bussikulttuuriin alkoi, kun lähdimme etsimään bussipysäkkiä, josta voisimme aloittaa matkan Bridgetowniin. Emme ehtineet hotellin nurkkaa pidemmälle, kun täpötäysi pikkubussi pysähtyi kohdallemme. Kerroimme, että meitä on liian monta samaan autoon, mutta olimme väärässä. Hiace ei suinkaan kaasuttanut matkoihinsa vaan meidät mahdutettiin mukaan. Yksi tuohon väliin, toinen seuraavaan, kolmas syliin, neljäs ja viides päällekkäin - ja apukuski keikkui puoliksi oven ulkopuolella. Mukavuusalueen mitta jäyhän Suomi-turistin ympärillä oli miinusmerkkinen, mutta matka oli hauska ja ikimuistoinen!

Vieläkin huikeammat liikenneturvallisuusmuistot syntyivät suunnatessamme Oistinsin perjantai-illan kalamarkkinoille. Odotellessamme kyytiä isossa seurueessa hotellin edessä, tien toisella puolella, pysähtyi jokainen auto kohdallemme - näyttihän siltä, että valkonaamaturistit halusivat ylittää tien. Suomessa tätä hämminkiä ei olisi syntynyt silloinkaan, vaikka kohdalla olisi ollut suojatie.

No, paluumatkalla kokemus oli toisenlainen. Halusimme vaihtelua paikallisbussien tungokseen ja nousimme oikeaan bussiin, linja-autoon. En tiedä, kuvittelimmeko keltaisen kuoren takaavan asianmukaisemman kuljetuksen, mutta pääsimmepä elämämme kyytiin! Kuljettajalla oli ilmeisesti unohtunut iltapuuro hellalle, sillä vauhti oli älytön! Kurvista toiseen lensimme kiihdyttäen, iskarit paukkuen ja renkaat natisten - onnettomuudelta vältyttiin, sillä muut väistivät mielellään. Seurueemme viisivuotias heilutteli hetken kättään avoimesta ikkunasta, mutta katsoi sitten paremmaksi nukahtaa töyssyihin. Absurdilta unelta se tuntui aikuisestakin.

Bussimatkan kiinteä hinta Barbadoksella on 2 BBD (n. 0,70 €). Sillä matkustaa niin pitkälle kuin kyseinen bussi vie, mutta poistuessa on turha pyytää vaihtolipuketta. Paikalliset maksavat pois lähtiessään, turistit kiltisti jo kyytiin astuessaan. Hinta on sama niin täpötäysissä pikku-Hiaceissa kuin niissä virallisemman näköisissä sinikeltaisissa autoissakin. Oman päätepisteen häämöttäessä ei kannata etsiä punaista STOP-nappia, vaan seurata hyvissä ajoin, mitä paikalliset tekevät päästäkseen ulos. Enpäs kerro :)

Bussilla pääsee näkemään parhaat palat Barbadoksesta - nauttien joka hetkestä. Gospel, r&b tai soca raikaa kaiuttimista sellaisella volyymilla, ettei voi kuin ihmetellä, miten paikallisten pää ja korvat sen kestävät. Ilmastointi on kunnossa, eli ikkunat auki, ja ainakin vauhdista päätellen aikatauluissakin pysytään. Tekemissämme bussimatkoissa oli jotakin ihanan aitoa ja viehättävää - sellaista, mitä ei rantaelämä tarjonnut.

Ja bussipysäkit: niillä jokaisella on naisen nimi.

Pelottelua

"Onko siellä turvallista?" oli yllättävä kysymys jo lomaa ennen - vielä enemmän sen jälkeen, etenkin, kun kukaan ei ollut ollut kiinnostunut aiheesta silloin, kun lähdimme Thaimaahan. Paitsi tietysti vanhempani, joille matkamme Lappeenrantaankin saattoi kuulostaa riskaabelilta. Niinpä sanoisin, että kyllä on, yhtä turvallista kuin Lappeenrannassa. Mitä tahansa voi sattua, mutta todennäköisempää on silti, että sitä ei satu.

Tästä huolimatta lenkkarini olivat kotiin palatessa veriset.

Etukäteen olin löytänyt tiedonjyväsen, jonka mukaan Barbados on Karibianmeren saarista turvallisin. Se ei kuitenkaan kertonut paljon, sillä käsitykseni Karibianmeren saarten turvallisuudesta noin yleisesti oli aika olematon. Muutamalla niistä olin kyllä vieraillut, mutta purjehdustaidottoman purjehdusmatkaan sisältyneet riskit sijoittuivat enemmänkin saarten ympärille.

Toinen knoppitieto oli maininta maailman puhtaimpiin lukeutuvasta vesijohtovedestä. Aikamoista vaihtelua, kun on lomillaan tottunut kantamaan kanistereita. Barbadoksella kauppakassit pysyivät kevyempinä.

Kaiken kaikkiaan olo saarella tuntui lomailulta lintukodossa, ja turvallisuuskysymys nosti päätään vain liikenteessä - siitä enemmän kirjoituksessa Linja-autossa on totisesti tunnelmaa. Sen sijaan liikenteen ulkopuolella olo ei ollut koskaan turvaton. No ehkä vähän niinä iltoina, kun pimeys yllätti etelänmatkaajan ja kävelimme sysipimeitä rantoja pitkin hotellille. Pelkäsin astuvani ravun tai merikilpikonnan päälle.

Muitakin pelkoja oli: tyttäremme pelkäsi merisiilejä, minä pelkäsin, että joutuisin toisenkin kerran osallistumaan limbokisaan, ja mieheni pelkäsi, että orange smoothie loppuisi. Kaikki yhdessä pelkäsimme loman loppuvan.

Niin pelottava paikka se Barbados on.

Ainiin, ne lenkkarit. Turvattomuuspisteitä ropisi, kun lähdin rantaviivaan juoksemaan ilman sukkia lenkkareissani. Nousuvesi huuhtoi hiekkalastin tossuihini ja hiekka raapi varpaat verille, mutta maltoin lopettaa juoksemisen vasta kun oli jo liian myöhäistä. Ei tainnut olla Barbadoksen vika?

Stereotypiaansa suurempi Barbados

Mitä sinulle tulee mieleen Barbadoksesta?

Anna kun arvaan: häämatkalaisten paratiisi, jenkkimiljonäärien mekka, hiekkaa ja aurinkoa, kalliita drinkkejä hotellialtaan reunalla? Jotakin sellaista ainakin minä kuvittelin. Niin myös moni niistä harvoista, joille paljastimme matkakohteemme etukäteen - ennakkokäsitykset näkyivät ilmeissä, joita ei haluttu näyttää ja kuuluivat kysymyksissä, jotka loppuivat leikaten. Entä miksi kerroimme vain harvoille? Siihen olivat syynä ikiomat ennakkokäsityksemme. Vaikka työteliään syksyn jälkeen olimme mielestämme perusluterilaisestikin ansainneet lomamme, emme olleet lomakohteen ansaintalogiikasta niin varmoja, että olisimme edes yrittäneet vakuutella muita.

Matkan jälkeen oli helpompaa. Sai kertoa vaatimattomasti, että ei ollut luksusta, ei ollut kallista, eikä meistä tullut miljonäärejä. Muutkaan stereotypiat eivät pitäneet paikkaansa: Barbados on aurinkoisempi, hiekkaisempi ja paratiisimaisempi mekka kuin olisimme kuvitelleetkaan. Kalliita drinkkejä emme tilanneet - ainakaan altaan reunalle. Italialaiskahvilan takeaway-mokka oli ehkä vähän hintava, mutta maksoi itsensä takaisin, kun sen nautti rantatiellä hitaasti kuljeskellen ja Karibian aaltoja katsellen.

Prologi - A place on earth?

Kun selkärepussa on kaksi kuukautta toivottoman täydellistä pimeyttä, ja kengännauhojen sitkeimmät hileet sulavat vasta Atlantin yllä, on myönnettävä, että satunnainen matkaaja ei ole täysin neutraali kommentoimaan. Päinvastoin: hyvinkin jäävi ja hyvin jäässä. Ei siis ole suunnatonta, että koneen jo kaarrellessa saaren yllä tapahtuu tajunnassa jotakin hämmentävää: odotusten vastaisesti mieli ei kirkastu maiseman myötä vaan sumenee sumenemistaan.

Mikä tuo hetki oli? Ei niinkään ajatus vaan tunne siitä, että olen varmasti väärässä paikassa, en kuulu tänne, mitä ihmettä olen tehnyt, vikatikki, rosvosektori. Kun ympärillä on maisema, jota routainen mieli ei yli kymmenen tunnin siirtymän jälkeenkään kykene kerralla ymmärtämään, tuntuu siltä, että lento ei ollutkaan maailman ääriin vaan siitä yli, jonnekin, mitä ei ole ja mistä ei ainakaan ole paluuta.

Kun kukaan ei vielä kiitoradan jarrutuksessakaan nipistä hereille, eikä väriloisto himmene turvavyömerkkivalon sammuessakaan, alkaa Barbadoksen kirkkaus luikerrella turistin tajuntaan. Ja kun se sinne pääsee, ei valo sammu koskaan.